Muistan sen kovin hämärästi, sen ajan kun vieteri kiristyi ja kiristyi ja napsahti lopulta poikki. Se oli yhtä hullunmyllyä, niin paljon kaikenlaista, niin paljon suorittamista ja riittämättömyyttä.
Riittämättömyyden tunne kasvoi, epävarmuus kasvoi, päässä jyskytti tunne siitä ettei selviydy. Aamusta iltaan ahdisti - lopulta niin, että fyysiset oireet valtasivat.
Se ei ole lastenleikkiä. Minulle siitä seurasi vuoden tauko työnteosta. Vuoden tauko neljän seinän sisällä, ilman yhtä osatekijää - mutta vain yhtä. Ne muut, ne joista pitää suoriutua, olivat vielä läsnä.
Välillä kaipasin - ja kaipaan sitä, että voisin vain kadota päiviksi, viikoiksi, jonnekin. Olla ilman velvollisuuksia, ilman vastuuta. Ehkä näin olisi muutenkin, mutta tuolloin se yltyi lähes pakokauhuksi.
Muistan, että olin jo kauan ollut synkkäluonteinen. Syksyllä kun myrsky ja sade riepotti puita, menin ulos, katsoin ylös ja yritin itkeä - en tiedä miksi, mutta jotenkin se vain tuntui oikealta. Halusin itkeä omaa onnettomuuttani, sitä että kaikista niistä saavutuksista huolimatta olin tyhjä. Kaipasin jotain, mitä minulla ei ollut.
Omituisinta oli, että tietyn pisteen jälkeen, siis jo kauan ennen diagnoosia, ehkä jo lukion tai peruskoulun aikana, en enää tuntenut. Ainoat tunteet olivat "normaalitila" ja "ahdistus". Kaikki pettymykset, epäonnistumiset, pienetkin vastoinkäymiset aiheuttivat ahdistusta, normaalitilakin oli jokseenkin melankolinen.
* Ihastuin viimeksi vuonna 1991, luokkatoveriini. Se ei johtanut mihinkään, koska en uskaltanut tehdä aloitetta.
* Koin voimakkaan onnistumisen elämyksen viimeksi vuonna 1993 kun sain opiskelupaikan
* Olin onnellinen...en tiedä koska olin onnellinen, koska en tiedä mitä se tarkoittaa. Se ei varmaankaan tarkoita sitä olotilaa jossa negatiiviset tunteet eivät häiritse. Eräänlainen turta tila siis. Muistan lapsuudestani onnellisuuden tunteita, enkä minä sellaista muista kokeneeni.
Asioita joista olisin voinut iloita, mutta joista en muista tunteneeni mitään: ensimmäinen yhteinen asunto, ensimmäinen oikea työpaikka, häät, häämatka, esikoisen syntymä, muiden lasten syntymät.
Parhaimmillaan masennus ei tunnut miltään - pahimmillaan se on umpikuja - tilanne josta vain ei ole ulospääsyä ja josta ei nouse omin avuin. Onneksi silloin, eräänä keväisenä lounastuntina kävelinkin lääkäriasemalle enkä takaisin toimistoon. Siitä alkoi pitkä kehityskaari, jolloin sain osia elämästäni ja elämisestäni takaisin.
Masennukseni luokiteltiin keskivaikeaksi, se varmasti oli oikea diagnoosi. Minä en hautonut itsemurhaa (halusin, että en olisi koskaan ollut olemassa, etten olisi koskaan syntynyt. Pieni, mutta olennainen ero), en ollut menettänyt kaikkea itsetuntoani (tunsin osaavani edelleen, sosiaaliset tilanteet vain ahdistivat suunnattomasti), muutkaan oireet eivät olleet kyselylomakkeen ääripäästä. Mutta tämä kokonaisuus - tunsin itseni tunteettomaksi möhkäleeksi.
Lääkkeiden aloittamisen jälkeen asiat menivät parempaan. Ahdistus pieneni paljon, tekemättömät työt eivät aiheuta loputtoman korkeaa henkistä muuria, vaan asioita pystyy lykkäämään hyvällä omallatunnolla ja vaikka niitä tulee jatkuvasti lisää. Selittämätön kaipuu johonkin minne ei pääse tai mitä ei pysty saavuttamaan, katosi.
Kokeilin välillä lopettaa, tuloksetta. Ahdistus palasi, pahempana kuin koskaan. Saatoin valvoa yön, koska aamulla piti soittaa puhelu hankalalle asiakkaalle. Siis ei edes vaikealle, vaan sellaiselle joka oli tuohtunut jostakin asiasta. Ne menivät aina hyvin, mutta silti joka ikinen kerta se oli yhtä vaikeaa.
Lääkkeiden avulla en ole tunteeton möhkäle, olen tunteeton ja seesteinen. Pystyn ottamaan vastaan läheisyyttä, ja kun pidän lapsiani sylissäni ja juttelen heidän kanssaan, jotain lämmintä hiukan läikähtää sisälläni. Toivoa silti on - vai onko? Mitä siitä seuraa jos ne tunteet nyt palaavat.
