Nyt vasta rohkenin lukea tuon 3 vuotta sitten kirjoittamani tekstin. Luulin, että olen kirjoittanut arjesta, synkkyydestä, riittämättömyyden tunteesta jne, mutta olenkin kirjoittanut niistä tuntemuksista joita edelleen ihmettelen.

Tuon kokonaisvaltaisen tunteettomuuden rikkoi tämä parin viikon tapainen ihastuminen, tai paremminkin sen ihastumisen muuttuminen joksikin muuksi. Yhtäkkiä muutkin asiat alkavat tuntua helpommilta - liikkuminen ulkona, töiden teko, lasten kanssa leikkiminen. Tuntuu että pelkkä tunne tuo minulle valtavan määrän sitä energiaa jota toivoisin olevan arkeen muutenkin.

Olen viimeisen puoli vuotta jälleen ajautunut jonnekin missä en halua olla. Käytän valtavasti aikaa omien harrastusteni parissa perheen sijaan, olen paikalla mutta en läsnä. Tuntuu, että tarvitsen pakotien todellisuudesta, ja minulle se on virtuaalimaailma - peli jossa on samanhenkisiä ihmisiä, selkeät tavoitteet, selkeä hierarkia, yksinkertaistettu maailma ja mikä tärkeintä - jos ei huvita pelata, sen voi laittaa tauolle päiväksi, kahdeksi, viikoksi. Pääsen siitä pakoon, toisin kuin elämästäni.

Jos en olekaan tunteeton. Jos olen vain sopeutunut tilanteeseen, yrittänyt kylmentää itseni jotta pystyn toimimaan tässä hetkessä, aivan kuin tein joskus kouluaikoina kun sarjaihastumiseni tuottivat pettymyksen toisensa jälkeen. Päätin että en enää ihastu, enkä ihastunut ennen kuin vuosien päästä, lukiossa, ja silloinkin petyin.

Kun kirjoitan tätä, kyyneleet pyrkivät silmiini. Tämä on jotenkin niin surullista - ihminen, jolla on kaikki: perhe, rakastava - tai oikeastaan jumaloiva vaimo, velaton omakotitalo, upeat lapset, taloudelliset asiat kunnossa - kaipaa jotain muuta, jotain mitä ei saa kaivata. Tunteita, rakkautta. En minä halua satuttaa ketään tai tuottaa pettymystä, sitä pelkään kaikkein eniten.

Miksi ihastuin? Miksi lähdin mukaan tällaiseen leikkiin?

Se ei tapahtunut hetkessä. Me näimme ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, ja alusta asti oli jonkinlainen kytevä kipinä. Näiden vuosien aikana minulle on muodostunut kuva ihmisestä, joka olisi minulle täydellinen, mutta samalla saavuttamaton. Ihastuin luonteeseen, huumorintajuun ja siihen, että saan hänet nauramaan, ja hän minut. Siihen, että pelkästään pieni keskustelu silloin tällöin riittää lataamaan akkuja pitkäksi aikaa. Jotenkin myös se tapa jolla hän puhui minulle, ne pienet eleet ja sanat, kaikki se hullaannutti minut. Harrastukset, kiinnostuksen kohteet, elämänasenne, arvot, musiikkimaku - mitä enemmän opin hänestä, sitä enemmän vakuutun siitä, että hän on minua varten.

Nyt yhtäkkiä hän onkin vapaa, ja pelkään suunnattomasti, että menetän hänet. En pelännyt sitä silloin, kun molemmat tahoillamme elimme parisuhteessa, koska kummallakin oli menetettävää. Nyt vain minulla on. Tajusin, että olen mustasukkainen siitä, että hän tapailee nyt uusia miehiä, rakentaa elämäänsä uudelleen, on vapaa. Haluaisin olla edes vaihtoehto, mutta käteni ovat sidotut - tunnen hänen ajatusmaailmansa ja tiedän että hän ei voisi kunnioittaa minua koskaan, jos en tekisi "oikein" ja lopettaisi ensin vanhaa suhdettani ennen kuin lähden edes tunnustelemaan hänen kanssaan mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Enkä voi sitä tehdä yhtäkkiä, en ehkä ollenkaan. Ehkä minun on tarkoitus jatkaa sitä, ehkä tämä on vain kiusaus, koetinkivi, jonka on tarkoitus vahvistaa. Pallo on minulla.

Olen sisäisesti yhä pahemmin riekaleilla. Haluaisin turruttaa itseni lääkkeillä, palata siihen tunteettomuuden aikaan, unohtaa, kaivautua jonnekin, kadota. Jos vain voisin laittaa elämän tauolle. Alan jo tehdä surutyötä sen eteen, kun hän poistuu elämästäni. Välillä epäilen eläväni illuusiossa, epäilen kuvitelleeni tämän kaiken, epäilen niitä merkkejä jotka hän on minulle antanut siitä, että kiinnostus on (ollut koko ajan) molemminpuolinen.

Eilen, päivän sen jälkeen kun kirjoitin edellisen viestin, eli ensimmäisen viestin yli kolmeen vuoteen, sain tietää, että tämä ihminen, jonka olen luullut olevan parisuhteessa, onkin läpikäymässä eroa. 

En ole kahteen päivään pystynyt keskittymään mihinkään järkevään, kun olen miettinyt mitä tämä kaikki tarkoittaa. 

Nyt tiedän, että olen ihastunut, ja pahasti. Mutta riittääkö se syyksi tuhota parisuhde ja perhe, jota on rakentanut 15 vuotta. 

Entä jos itsellä on paha olla?

Kauan siinä meni kun kaikki oli ok - hämmästyin kun katsoin koska viimeinen kirjoitus tähän blogiin oli. 

Nyt ei ole, ja ehkä se on niin, että vain silloin kun ei ole, tulee kirjoitettua. 

Olen käytännössä jättänyt masennuslääkkeet pois, ja seuraus on mielenkiintoinen. Musta tuntuu, että ymmärrän nyt, että tilanne ei voi jatkua näin. Koko syksyn kamppailin sen saman saamattomuuden kanssa kuin ennenkin, mutta ilman lääkkeitä. Se tarkoittaa, että välinpitämättömyyden sijaan ahdistuin. Ahdistuin siitä, että näin saamattomuuden seuraukset: laskuja ulosotossa, hoitamattomia jälkiseuraamuksia keittiöremontista (en vaan jaksa hakea hyvityksiä vaikka ihan selviä virheitä on tehty), auton huolto sopimatta ja kilometrit yli, jne. 

Olen tehnyt ihan samaa jo 5 vuotta, ja se on pahentunut koko ajan. Lääkkeet auttavat minua olemaan välittämättä tästä, ja elämään päivä kerrallaan, suht normaalia elämää. 

Isoin ongelma on kuitenkin se, että en tiedä olenko oikeasti elämässä sitä elämää jota haluaisin. Onko tämä se mihin voin sitoutua 100%, vai pitäisikö minun muuttaa jotain. Jos pitäisi, mitä voin muuttaa? Parisuhteeni, perheeni, tapani asua, elää ja tehdä töitä, tuntuu kuin kaikki se olisi valettu sementtiin, ja ainoastaan rikottavissa - ei muovattavissa. 

Haluaisin aloittaa tyhjyydestä, kerätä sirpaleet uudelleen ja muotoilla toisenlaisen todellisuuden. Tämä on mennyt jo niin pitkälle, että en voi sitä muuttaa. Kompromisseja on tehty, mutta ne eivät riitä. Tarvitsen totaalisen muutoksen, tai kuolen tähän olotilaan. En jaksa olla ahdistunut. 

Ennen joulua tilanne oli hankala, pienikin vastoinkäyminen sai minut turhautumaan ja pienikin turhautuminen miettimään laukkujen pakkaamista ja lähtöä - kaiken hylkäämistä. Jäin kerran, toisen, kolmannen, koska periaatteessa kaikki on kunnossa. Ja minä olen kuin nurkkaan ahdistettu karhu - uhattu ja vailla tietä ulos. 

Mikä mättää? En lukenut aiempia artikkeleitani, ehkä ne antaisivat perspektiiviä, mutta here goes ihan päästä tiputettuna:

• en viihdy kotona enää, se muistuttaa minua tekemättömistä töistä, jatkuvasta huoltotarpeesta, vastuusta
• parisuhteemme ei toimi, koska olet ripustautunut minuun. On helvetin vaikeaa olla ihmisen ainoa aikuiskontakti. En osaa nimetä mitkä asiat ovat niitä, jotka tekevät 
• en jaksa tavaroita kotona - en jaksa sitä, että ne ovat sekaisin ja hujan hajan kun tulen kotiin. Niitä on liikaa, hyllyt, kaapit, varasto, ulkorakennus, kaikki täynnä tavaraa joka pitää säilyttää
• en rakasta. En tunne. En tiedä miten tunnetaan. Olen yhä enenevässä määrin tuskastunut ja ahdistunut, ja silloin kun en ole, normaali.  
• en saa tyydytystä työstäni, vaikka siihenkään ei ole mitään syytä. Se on mielenkiintoista ja palkitsevaa, mutta jos palkinnon tai saavutuksen tunnetta ei tule, se on ihan turhaa

En rakasta. :( On aivan helvetin vaikeaa katsoa ihmistä joka rakastaa koko sielullaan ja kehollaan ja tuntea vain ahdistusta. Se tuntuu niin väärältä, ja jos itsensä voisi pakottaa rakastamaan, tekisin sen. Luulen että en ole koskaan rakastanut. 

Syy, miksi tämä korostuu nyt, on, että kaiken tämän keskellä elämääni (tai sen varrelle) tuli uusi ihminen. Ihminen, joka omalla tahollaan on parisuhteessa, mutta jonka kanssa minulla synkkaa valtavan hyvin. Liian hyvin. Ihminen jonka kanssa voisin kuvitella viettäväni päiväkausia vain keskustellen, ihminen jonka kanssa voi puhua vakavista ja kevyistä aiheista, ihminen jonka huumorintaju on lähempänä omaani, lähempänä kuin kenenkään muun koskaan aiemmin. Ihmisen joka on samaan aikaan lämmin, kaunis, energinen ja riippumaton. Kaikkea sitä, mitä toivon.  

Liian hyvää ollakseen totta? En tiedä. Tiedän, että projisoin toiveitani ja tulkitsen asioita tilanteeni kautta. Tiedän, että jos lähtisin 100% panoksella tähän, saisin hänet. Ja tuhoaisin kaiken mitä olen tähän asti rakentanut. Leka ja betoni. 

Kaksi tunnetta: ahdistus ja normaalius. Nyt ehkä kolmaskin: haluan vain itkeä. 

Ensimmäistä kertaa 10 vuoteen. 

Muistan sen kovin hämärästi, sen ajan kun vieteri kiristyi ja kiristyi ja napsahti lopulta poikki. Se oli yhtä hullunmyllyä, niin paljon kaikenlaista, niin paljon suorittamista ja riittämättömyyttä. 

Riittämättömyyden tunne kasvoi, epävarmuus kasvoi, päässä jyskytti tunne siitä ettei selviydy. Aamusta iltaan ahdisti - lopulta niin, että fyysiset oireet valtasivat. 

Se ei ole lastenleikkiä. Minulle siitä seurasi vuoden tauko työnteosta. Vuoden tauko neljän seinän sisällä, ilman yhtä osatekijää - mutta vain yhtä. Ne muut, ne joista pitää suoriutua, olivat vielä läsnä. 

Välillä kaipasin - ja kaipaan sitä, että voisin vain kadota päiviksi, viikoiksi, jonnekin. Olla ilman velvollisuuksia, ilman vastuuta. Ehkä näin olisi muutenkin, mutta tuolloin se yltyi lähes pakokauhuksi. 

Muistan, että olin jo kauan ollut synkkäluonteinen. Syksyllä kun myrsky ja sade riepotti puita, menin ulos, katsoin ylös ja yritin itkeä - en tiedä miksi, mutta jotenkin se vain tuntui oikealta. Halusin itkeä omaa onnettomuuttani, sitä että kaikista niistä saavutuksista huolimatta olin tyhjä. Kaipasin jotain, mitä minulla ei ollut. 

Omituisinta oli, että tietyn pisteen jälkeen, siis jo kauan ennen diagnoosia, ehkä jo lukion tai peruskoulun aikana, en enää tuntenut. Ainoat tunteet olivat "normaalitila" ja "ahdistus". Kaikki pettymykset, epäonnistumiset, pienetkin vastoinkäymiset aiheuttivat ahdistusta, normaalitilakin oli jokseenkin melankolinen. 

* Ihastuin viimeksi vuonna 1991, luokkatoveriini. Se ei johtanut mihinkään, koska en uskaltanut tehdä aloitetta. 

* Koin voimakkaan onnistumisen elämyksen viimeksi vuonna 1993 kun sain opiskelupaikan

* Olin onnellinen...en tiedä koska olin onnellinen, koska en tiedä mitä se tarkoittaa. Se ei varmaankaan tarkoita sitä olotilaa jossa negatiiviset tunteet eivät häiritse. Eräänlainen turta tila siis. Muistan lapsuudestani onnellisuuden tunteita, enkä minä sellaista muista kokeneeni. 

Asioita joista olisin voinut iloita, mutta joista en muista tunteneeni mitään: ensimmäinen yhteinen asunto, ensimmäinen oikea työpaikka, häät, häämatka, esikoisen syntymä, muiden lasten syntymät. 

Parhaimmillaan masennus ei tunnut miltään - pahimmillaan se on umpikuja - tilanne josta vain ei ole ulospääsyä ja josta ei nouse omin avuin. Onneksi silloin, eräänä keväisenä lounastuntina kävelinkin lääkäriasemalle enkä takaisin toimistoon. Siitä alkoi pitkä kehityskaari, jolloin sain osia elämästäni ja elämisestäni takaisin. 

Masennukseni luokiteltiin keskivaikeaksi, se varmasti oli oikea diagnoosi. Minä en hautonut itsemurhaa (halusin, että en olisi koskaan ollut olemassa, etten olisi koskaan syntynyt. Pieni, mutta olennainen ero), en ollut menettänyt kaikkea itsetuntoani (tunsin osaavani edelleen, sosiaaliset tilanteet vain ahdistivat suunnattomasti), muutkaan oireet eivät olleet kyselylomakkeen ääripäästä. Mutta tämä kokonaisuus - tunsin itseni tunteettomaksi möhkäleeksi. 

Lääkkeiden aloittamisen jälkeen asiat menivät parempaan. Ahdistus pieneni paljon, tekemättömät työt eivät aiheuta loputtoman korkeaa henkistä muuria, vaan asioita pystyy lykkäämään hyvällä omallatunnolla ja vaikka niitä tulee jatkuvasti lisää. Selittämätön kaipuu johonkin minne ei pääse tai mitä ei pysty saavuttamaan, katosi. 

Kokeilin välillä lopettaa, tuloksetta. Ahdistus palasi, pahempana kuin koskaan. Saatoin valvoa yön, koska aamulla piti soittaa puhelu hankalalle asiakkaalle. Siis ei edes vaikealle, vaan sellaiselle joka oli tuohtunut jostakin asiasta. Ne menivät aina hyvin, mutta silti joka ikinen kerta se oli yhtä vaikeaa. 

Lääkkeiden avulla en ole tunteeton möhkäle, olen tunteeton ja seesteinen. Pystyn ottamaan vastaan läheisyyttä, ja kun pidän lapsiani sylissäni ja juttelen heidän kanssaan, jotain lämmintä hiukan läikähtää sisälläni. Toivoa silti on - vai onko? Mitä siitä seuraa jos ne tunteet nyt palaavat. 

 

Jospa voisi olla vain "miedosti". Olla vain, niin kuin on hyvä olla, ei niin, että tarvitsee olla jotakin muuta, tai että tarvitsee yrittää suuresti. Tein töitä myöhään, en siksi, että se juuri nyt olisi ollut täysin välttämätöntä, vaan siksi, että olimme eri aaltopituuksilla - taas. Olen parempi lukemaan sinua kuin ymmärrätkään - kuulen usein, kuinka "miehet eivät tajua naisia". Jos tietäisit, että en pelkästään tajua, vaan tiedän myös mille polulle astun, jos en ole virittäytynyt sinun aaltopituudellesi. Tunsin, että kaipaat minua, läsnäoloa, läheisyyttäni, mutta nyt ei ollut hyvä hetki. Riittämättömyyden peikko nosti päätään, tiesin, että en pysty antamaan sitä - ohitin tilanteen. Siihen ei voi mennä puolivaloilla, ja minä toimin puolivaloilla välillä. Se on sinulle, elämää täynnä olevalle, vaikeaa ymmärtää. Olen löytänyt tuhat hyvää syytä erota sinusta. Kun katson sinua, tunnen rakkauden huokuvan sinusta. Välttelen katsettasi, kuin minussa olisi jotain vikaa. Siksi etsin niitä syitä, jotta minun ei tarvitsisi myöntää itselleni tai muille, että minussa oli jotain vikaa, että minä en vain enää elänyt siinä hetkessä. Olisi helpompaa vain todeta, että "kun kannoit niitä kirpputoritavaroita kaapit täyteen, minä tukehduin". Ei se ole näin selvää...tämä on se peikko, joka istuu vasemmalla olkapäällä ja kuiskuttelee korvaan ikäviä ajatuksia. En minä voisi sinua tuhota. En ainakaan epäreilulla tavalla. Tulen taas viereesi, tunnen lämpösi, olen läsnä kanssasi hetken. Sitten tarvitsen taas etäisyyttä ja tilaa ajatuksilleni. Sinä tarvitsisit paljon enemmän, ja minä kärsin siitäkin. Kyllä sinäkin välillä tiedät - silloin kun olen syvällä ja minusta ei riitä ollenkaan. Juttelemme silloin vakavia, ja tilanne parantuu, se parantuu siten, että minä pääsen siitä pois. Tuntuu minusta silloin hyvältä - miedosti hyvältä - mutta se ei jatku edes seuraavaan aamuun. Tiedätkö miksi vastustan ammattiauttajaa - neuvojaa - ulkopuolisia? Pelkään lopputulosta. Sinä haluat meidät sinne jotta asiat korjaantuisivat, minä pelkään niiden ratkeamista. Että menemme eri teille, että minä en saa ajatella tätä kaikkea rauhassa loppuun. Nyt se hiipii rintaan, miedosti puristava tunne, siinä kaikki. Sitä voisi kuvata sanalla "synkkyys", se ei ole mitään kovin vahvaa, se on kuitenkin negatiivista. Tulen kohta viereesi, sinä nukut jo. Otan sinut syliin, koska minä pystyn kohtaamaan sinut kun et vaadi.