Nyt ei ole, ja ehkä se on niin, että vain silloin kun ei ole, tulee kirjoitettua.
Olen käytännössä jättänyt masennuslääkkeet pois, ja seuraus on mielenkiintoinen. Musta tuntuu, että ymmärrän nyt, että tilanne ei voi jatkua näin. Koko syksyn kamppailin sen saman saamattomuuden kanssa kuin ennenkin, mutta ilman lääkkeitä. Se tarkoittaa, että välinpitämättömyyden sijaan ahdistuin. Ahdistuin siitä, että näin saamattomuuden seuraukset: laskuja ulosotossa, hoitamattomia jälkiseuraamuksia keittiöremontista (en vaan jaksa hakea hyvityksiä vaikka ihan selviä virheitä on tehty), auton huolto sopimatta ja kilometrit yli, jne.
Olen tehnyt ihan samaa jo 5 vuotta, ja se on pahentunut koko ajan. Lääkkeet auttavat minua olemaan välittämättä tästä, ja elämään päivä kerrallaan, suht normaalia elämää.
Isoin ongelma on kuitenkin se, että en tiedä olenko oikeasti elämässä sitä elämää jota haluaisin. Onko tämä se mihin voin sitoutua 100%, vai pitäisikö minun muuttaa jotain. Jos pitäisi, mitä voin muuttaa? Parisuhteeni, perheeni, tapani asua, elää ja tehdä töitä, tuntuu kuin kaikki se olisi valettu sementtiin, ja ainoastaan rikottavissa - ei muovattavissa.
Haluaisin aloittaa tyhjyydestä, kerätä sirpaleet uudelleen ja muotoilla toisenlaisen todellisuuden. Tämä on mennyt jo niin pitkälle, että en voi sitä muuttaa. Kompromisseja on tehty, mutta ne eivät riitä. Tarvitsen totaalisen muutoksen, tai kuolen tähän olotilaan. En jaksa olla ahdistunut.
Ennen joulua tilanne oli hankala, pienikin vastoinkäyminen sai minut turhautumaan ja pienikin turhautuminen miettimään laukkujen pakkaamista ja lähtöä - kaiken hylkäämistä. Jäin kerran, toisen, kolmannen, koska periaatteessa kaikki on kunnossa. Ja minä olen kuin nurkkaan ahdistettu karhu - uhattu ja vailla tietä ulos.
Mikä mättää? En lukenut aiempia artikkeleitani, ehkä ne antaisivat perspektiiviä, mutta here goes ihan päästä tiputettuna:
- en viihdy kotona enää, se muistuttaa minua tekemättömistä töistä, jatkuvasta huoltotarpeesta, vastuusta
- parisuhteemme ei toimi, koska olet ripustautunut minuun. On helvetin vaikeaa olla ihmisen ainoa aikuiskontakti. En osaa nimetä mitkä asiat ovat niitä, jotka tekevät
- en jaksa tavaroita kotona - en jaksa sitä, että ne ovat sekaisin ja hujan hajan kun tulen kotiin. Niitä on liikaa, hyllyt, kaapit, varasto, ulkorakennus, kaikki täynnä tavaraa joka pitää säilyttää
- en rakasta. En tunne. En tiedä miten tunnetaan. Olen yhä enenevässä määrin tuskastunut ja ahdistunut, ja silloin kun en ole, normaali.
- en saa tyydytystä työstäni, vaikka siihenkään ei ole mitään syytä. Se on mielenkiintoista ja palkitsevaa, mutta jos palkinnon tai saavutuksen tunnetta ei tule, se on ihan turhaa
Syy, miksi tämä korostuu nyt, on, että kaiken tämän keskellä elämääni (tai sen varrelle) tuli uusi ihminen. Ihminen, joka omalla tahollaan on parisuhteessa, mutta jonka kanssa minulla synkkaa valtavan hyvin. Liian hyvin. Ihminen jonka kanssa voisin kuvitella viettäväni päiväkausia vain keskustellen, ihminen jonka kanssa voi puhua vakavista ja kevyistä aiheista, ihminen jonka huumorintaju on lähempänä omaani, lähempänä kuin kenenkään muun koskaan aiemmin. Ihmisen joka on samaan aikaan lämmin, kaunis, energinen ja riippumaton. Kaikkea sitä, mitä toivon.
Liian hyvää ollakseen totta? En tiedä. Tiedän, että projisoin toiveitani ja tulkitsen asioita tilanteeni kautta. Tiedän, että jos lähtisin 100% panoksella tähän, saisin hänet. Ja tuhoaisin kaiken mitä olen tähän asti rakentanut. Leka ja betoni.
Kaksi tunnetta: ahdistus ja normaalius. Nyt ehkä kolmaskin: haluan vain itkeä.
Ensimmäistä kertaa 10 vuoteen.
