Nyt vasta rohkenin lukea tuon 3 vuotta sitten kirjoittamani tekstin. Luulin, että olen kirjoittanut arjesta, synkkyydestä, riittämättömyyden tunteesta jne, mutta olenkin kirjoittanut niistä tuntemuksista joita edelleen ihmettelen.

Tuon kokonaisvaltaisen tunteettomuuden rikkoi tämä parin viikon tapainen ihastuminen, tai paremminkin sen ihastumisen muuttuminen joksikin muuksi. Yhtäkkiä muutkin asiat alkavat tuntua helpommilta - liikkuminen ulkona, töiden teko, lasten kanssa leikkiminen. Tuntuu että pelkkä tunne tuo minulle valtavan määrän sitä energiaa jota toivoisin olevan arkeen muutenkin.

Olen viimeisen puoli vuotta jälleen ajautunut jonnekin missä en halua olla. Käytän valtavasti aikaa omien harrastusteni parissa perheen sijaan, olen paikalla mutta en läsnä. Tuntuu, että tarvitsen pakotien todellisuudesta, ja minulle se on virtuaalimaailma - peli jossa on samanhenkisiä ihmisiä, selkeät tavoitteet, selkeä hierarkia, yksinkertaistettu maailma ja mikä tärkeintä - jos ei huvita pelata, sen voi laittaa tauolle päiväksi, kahdeksi, viikoksi. Pääsen siitä pakoon, toisin kuin elämästäni.

Jos en olekaan tunteeton. Jos olen vain sopeutunut tilanteeseen, yrittänyt kylmentää itseni jotta pystyn toimimaan tässä hetkessä, aivan kuin tein joskus kouluaikoina kun sarjaihastumiseni tuottivat pettymyksen toisensa jälkeen. Päätin että en enää ihastu, enkä ihastunut ennen kuin vuosien päästä, lukiossa, ja silloinkin petyin.

Kun kirjoitan tätä, kyyneleet pyrkivät silmiini. Tämä on jotenkin niin surullista - ihminen, jolla on kaikki: perhe, rakastava - tai oikeastaan jumaloiva vaimo, velaton omakotitalo, upeat lapset, taloudelliset asiat kunnossa - kaipaa jotain muuta, jotain mitä ei saa kaivata. Tunteita, rakkautta. En minä halua satuttaa ketään tai tuottaa pettymystä, sitä pelkään kaikkein eniten.

Miksi ihastuin? Miksi lähdin mukaan tällaiseen leikkiin?

Se ei tapahtunut hetkessä. Me näimme ensimmäisen kerran jo pari vuotta sitten, ja alusta asti oli jonkinlainen kytevä kipinä. Näiden vuosien aikana minulle on muodostunut kuva ihmisestä, joka olisi minulle täydellinen, mutta samalla saavuttamaton. Ihastuin luonteeseen, huumorintajuun ja siihen, että saan hänet nauramaan, ja hän minut. Siihen, että pelkästään pieni keskustelu silloin tällöin riittää lataamaan akkuja pitkäksi aikaa. Jotenkin myös se tapa jolla hän puhui minulle, ne pienet eleet ja sanat, kaikki se hullaannutti minut. Harrastukset, kiinnostuksen kohteet, elämänasenne, arvot, musiikkimaku - mitä enemmän opin hänestä, sitä enemmän vakuutun siitä, että hän on minua varten.

Nyt yhtäkkiä hän onkin vapaa, ja pelkään suunnattomasti, että menetän hänet. En pelännyt sitä silloin, kun molemmat tahoillamme elimme parisuhteessa, koska kummallakin oli menetettävää. Nyt vain minulla on. Tajusin, että olen mustasukkainen siitä, että hän tapailee nyt uusia miehiä, rakentaa elämäänsä uudelleen, on vapaa. Haluaisin olla edes vaihtoehto, mutta käteni ovat sidotut - tunnen hänen ajatusmaailmansa ja tiedän että hän ei voisi kunnioittaa minua koskaan, jos en tekisi "oikein" ja lopettaisi ensin vanhaa suhdettani ennen kuin lähden edes tunnustelemaan hänen kanssaan mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Enkä voi sitä tehdä yhtäkkiä, en ehkä ollenkaan. Ehkä minun on tarkoitus jatkaa sitä, ehkä tämä on vain kiusaus, koetinkivi, jonka on tarkoitus vahvistaa. Pallo on minulla.

Olen sisäisesti yhä pahemmin riekaleilla. Haluaisin turruttaa itseni lääkkeillä, palata siihen tunteettomuuden aikaan, unohtaa, kaivautua jonnekin, kadota. Jos vain voisin laittaa elämän tauolle. Alan jo tehdä surutyötä sen eteen, kun hän poistuu elämästäni. Välillä epäilen eläväni illuusiossa, epäilen kuvitelleeni tämän kaiken, epäilen niitä merkkejä jotka hän on minulle antanut siitä, että kiinnostus on (ollut koko ajan) molemminpuolinen.